torstai, 26. heinäkuu 2012

Uusi blogi

Löytyy nykyään täältä.

Vuodatus on ollut huoltokatkolla pitkään, eikä näytä oikein vieläkään pelittävän, joten blogspot tuli sitten tilalle...




lauantai, 30. kesäkuu 2012

Paluu arkeen

Monessakin mielessä on palattu arkeen. Loma on ohi ja töihin on palattu. Helteet on tällä erää myös ohi, johan sitä viikon kestikin. Vettä on tullut ja lisää on luvassa. Ponitkaan ei ole päässeet vähään aikaan laitumelle. Tuoretta on niitetty, muttei lähellekään riittävästi. Kesä kuitenkin jatkuu vielä, vaikka Juhannus onkin vietetty ja syksyä kohti mennään.





Mitään maailmaa mullistavaa ei ole tapahtunut. Noan kanssa treenit jatkuu vaihtelevalla menestyksellä. Aksasta ollaan kesälomalla heinäkuun kaksi ensimmäistä viikkoa. Siis ohjatuista harjoituksista. Itsekseen ajattelin jonkun kerran käydä jos vain suinkin ehdin. Tänään eksyin katselemaan Noan penturyhmän agivideota. Perään katselin viime viikon ratatreenivideon. Ja kyllä oli kiva huomata, miten paljon itsekin on oppinut, koirasta puhumattakaan. Tässä Noah pentukurssilla ja tässä uusin. Paljon on vielä oppimista, mutta sehän se tekeekin tästä harrastuksesta niin mielenkiintoisen.

Hakua ollaan päästy treenaamaan pari kertaa viikossa, yleensä molemmissa ryhmissä kerran. Homma ei ihan ole toiminut niin kuin pitäisi. Vanha ongelma on palannut kohtuullisen voimakkaana eli maalimiehiä moikataan oikein urakalla. Ollaankin palattu harjoituksissa muutama askel taakse eli palloa esitellään herra koiralle hyvinkin näkyvästi, josko sitten vaikka malttaisi keskittyä nuolemisen sijaan haukkumiseen. Joskus menee hyvin, joskus huonosti ja joskus hyvin huonosti... Eilen oli mukana treeneissä taas se viime syksyinen työntekoon keskittynyt koiraskoira, joka läsähti maalimiehen viereen makuulleen ja alkoi samantien paukuttaa. Ei yhtään moikkailua tai muutakaan häröilyä. Pätevä Noah.





Ponipoikien laihdutusprojekti jatkuu. Liikutaan mahdollisuuksien mukaan. Paria vapaapäivää pidempiä taukoja ollaan yritetty välttää. 
Treenipäivinä ei kyllä työpäivän jälkeen ehdi edes koiria lenkittää, saati sitten poneja. Jos aika on kortilla, pyöritellään pihalla molemmat tai vaihtoehtoisesti vain toinen liikkuu samana päivänä. Ljufur menee kätevästi koirien kanssa, mutta Limpun kanssa täytyy aina keskittyä paremmin, joten en mielellään ota koiria mukaan. Toissapäivänäkin oli pappahepassa taas niin paljon virtaa, että jos siinä vielä koirat olisi jaloissa juosseet, pulassa olisin ollut. Kokoajan täytyi herralle keksiä jotain pientä aivojumppaa, ettei mennyt ihan hössöttämiseksi koko reissu. Talutuslenkillä siis oli, onneksi. Ajatus oli lähteä ihan selästä käsin köpöttelemään, mutta viime metreillä muutin mieleni. Kai se oli taas se kuudes aisti. Minä kun handlaan tuon herran huomattavaasti paremmin maasta kuin selästä.

Niin ja siihen projektiin palatakseni, molempien painot ovat mukavasti laskusuunnassa.







Ljufurin ihottuma on ihan hyvässä mallissa. Loimea ei yhä edelleenkään pueta, mutta omavalmiste ötökkämyrkky (ruokaöljy+valkosipuli+terva) on ahkerassa käytössä. Sillä hölvään koko ponin aina aamuisin. Hännän- ja harjantyven rasvailen illoin aamuin Pioneerin ihottumavoiteella. Tähän vielä yrtit sisäisesti ja yksinkertaistettu ruokinta, joka tarkoittaa pelkkää heinää, niin hyvin ollaan pärjätty. Poni ei kutia juurikaan ja ne jouhet, jotka ehti hangata ötököiden ilmaannuttua äkkirynnäköllä, ovat alkaneet jo hyvin kasvaa takaisin. Ja ötököitä on niin paljon, etten muista koska niitä näin paljon olisi ollut. Jopa mäkäräisiä, joita meillä ei ole koskaan ollut, on nyt ihan mustanaan.

Myös Limpun maha on pysynyt hyvänä. Yrttisekoitusta on hieman muutettu alkuperäisestä, mutta mitään eroa ainakaan huonompaan en ole huomannut. Mato"lääkkeetkin" on nyt annettu yrtteinä ja niiden syötön aikana vatsa oli hieman löysempi. Vaan saattoihan se olla vaan muutenkin "löysempi kausi", joka vaan sattui samaan saumaan.

Niin ja se Noahin näyttely.. Tuloksena VAL ERI2 SA, PU2 VACA. Kummallisemmalla perusteella mitä ikinä olen kuullut. Tuomari totesi, ettei voi laittaa meitä isoon kehään kun tuo (siis Noksu) pomppii niin kovasti. Se hypähti kaksi kertaa. Arvostelussa oikein mainitaan kun on niin valpas. No, rotumääritelmä kertoo, että appenzelli ON valpas. Se ei siis ole negatiivinen asia, kuten tämän rouvan mielestä. Hän palkitsi mielummin laiskan ja jopa väistelevän koiran kuin vilkkaan. No, tulokseen olemme kuitenkin erittäin tyytyväisiä. Ihan hirveästi ei tuomari eriä, saati sa:ta tuntunut jakavan.

lauantai, 16. kesäkuu 2012

Treenailua ja laidunlomailua

Toinen lomaviikko on kulunut helteisissä tunnelmissa. Vihdoinkin on kunnon kesäkelit. Ponitkin ovat päässeet laiduntamaan kun laidun on kuivanut kunnolla. Ihan yötä päivää eivät siellä paksukaiset ole kuitenkaan saaneet olla vaan muutaman tunnin päivässä vain. Eikä ne kauhean pahoillaan siitä ole tuntuneet olevan. Samalla tulee sitten liikuttuakin, ainakin se 5,5 km päivittäin. Muuten ne ovatkin tämän viikon vain lomailleet.





Koirat ovat käyneet uimassa ahkerasti ja nyt on voinut antaa jo Noahinkin uida ihan kohtuullisen pitkiä aikoja kerrallaan. Sen verran on vesi lämmennyt.





Treenailut on helteiden takia olleet hieman katkolla eli esimerkiksi agikentällä en ole viitsinyt koiraani juoksuttaa. Virallisena treenipäivänäkin kun oli möllikisat niin aksailut ovat jääneet vähälle. Tänään käytiin muutama takaaleikkaus- ja persjättökuvio vääntämässä. Ne sujuivatkin helteestä huolimatta ihan hienosti, mutta kontaktit taas sitten ei yhtään kertaa onnistuneet ensi yrittämällä radan osana vaan vasta yksittäisenä uusittaessa. Huoh…





Hakuilemaankin päästiin pitkästä aikaa perjantaina kun järjestin itseni viralliseen treeniryhmään. Hitto, että jännitti. Uusi ryhmä ja uudet ihmiset, jotka tosin paljastuivat suurimmaksi osaksi minulle ennestään tutuiksi. Noahkin toimi ihan osaamisensa mukaisesti, eikä siis nolannut ohjaajaa. Itseasiassa se toimi paremmin kuin mitä minä etukäteen pelottelin. Kolmesta maalimiehestä se nuoleskeli vain yhtä ja senkin lopetti kun maalimies kielsi. Sitä paitsi se aloitti ilmaisun silloinkin ihan hyvin, mutta hetken kuluttua päätti sitten kuitenkin tervehtiä tyyppiä ihan kunnolla. Ensi kerraksi on jo suunnitelma mietittynä kun nyt taas tiedetään missä mennään.

Ihan ei putkeen mennyt kuitenkaan tämäkään viikko. Tänään huomasin Noksun vasemman alakulmurin lohjenneen. Ihan kunnon kokoinen pala puuttuu kärjestä ja ydin on näkyvissä. Ei se tunnu sitä vaivaavan, mutta täytyy se varmaan käydä lääkärillä näyttämässä. Hitto kun harmittaa. Huomenna olis tämän vuoden ekat näytelmätkin. Mitään suurempaa menestystä en odota. Noah on kumminkin aika rimpula ja karvaakin on lähtenyt sen verran, ettei silläkään voi paljon keveyttä peitellä. Tuloksia odotellessa...
 

maanantai, 11. kesäkuu 2012

Lomailua lenkkeillen ja treenaillen

Reilu viikko lomaa takana ja nyt vasta alkaa olla levännyt olo. Viime viikko menikin lähes täysin tekemättä mitään hyödyllistä.





Lenkkeilty on, milloin missäkin kokoonpanossa, ja vain nautittu vapaudesta ja kiireettömistä päivistä.





Molemmat ponit ovat harrastaneet ohjasajoa ja joutuneet myös kantojuhdan asemaan, mamman kammetessa itsensä selkään. Limppu on suoriutunut moisesta vallan mainiosti, kun taas Ljufur... No, vähän on vissiinkin tullut liian kauan vain istuskeltua selässä, koska liikkeelle lähtö ei sitten oikein onnistunutkaan. Sen verta hyvin on herra orientoitunut siihen, että mamma istuu selässä ja lykkää namia naamaan, että totesi ettei turhaan ala itseään rasittamaan kun kerta helpommallakin pääsee. No, viimein saatiin sentään muutama kohtuullisen hallitsematon askel aikaiseksi, muttei ollenkaan kyllä minun aloitteestani. Noah kävi taas tökkäämässä takasiin angry





Limppu on taas joutunut alistumaan lenkkareissa lenkkeilyyn kun tiet on niin kovia ja vielä irtokiviä/soraa päällä. Ei tunnu kivalta kengättömässä kaviossa ja kuluttaakin kaviota tosi nopsasti. Pari ekaa kertaa vaati hieman keskustelua, jotta takaset saatiin "kengitettyä", mutta nyt sujuu jo joutuisasti. Ei se montaa sekuntia enempää vie per kavio kuin pelkkä kavion putsauskaan. Lg:tkin on olleet pari kertaa päässä, yleensä liikutaan riimulla/naruriimulla sekä maasta että selästä.





Noahin kanssa on myös treenattu päivittäin. Tottista, esineruutua tai agilityä. Milloin mitäkin. Ja että minulla sitten onkin pätevä "pikku"koira.

Tottis on tosi hyvässä mallissa, lähinnä hienosäätöä vailla. Se vaan on niin helppo kun se ei ihmettele mitään ja tekee aina mielellään ihan mitä vaan. No, kuumumista on kieltämättä hieman havaittavissa, mutta sen saa onneksi hyvin hallintaan ja muutettua käyttöenergiaksi winkTelinenoudotkin sujuu lähes tulkoon harjoittelematta paremmin kuin Hertalta koskaan. Sille on vain niin itsestään selvää, että jos este on edessä, siitä mennään yli ja jos kapula on tarjolla, se napataan matkaan mukaan. Diivalla kun homma meni niin että, nouto sujui ja hyppy, mutta kun piti sekä hypätä että noutaa niin sitten ei rouva enää pystynytkään moisesta tehtävästä suoriutumaan. Se ei vaan mitenkään voi ymmärtää, että kahta asiaa voi tehdä samaan aikaan. Tänään kokeiltiin Noahin kanssa ensi kertaa metristä hyppyä ja kun kerran kolautti, seuraavan kerran nostikin jalkojaan paremmin ja yli sujahti niin ettei mitään.

Esineruutu alkaa olla lähes täydellinen. Luovutuksessa on vielä pikku säätöä kun tuo irrotus on taas vaihteeksi kadonnut jonnekin blush






 

keskiviikko, 6. kesäkuu 2012

Karkulaisia ja kavereita

Meidän ponipojathan ei koskaan karkaile. Ja kun sitten karkailevat, tekevät sen kaksi kertaa viikon aikana. Onneksi molemmilla kerroilla vältyttiin vaurioilta.





Tapaus1
Oltiin tultu 1,5 tunnin talutuslenkiltä ja jätin ponit pihaan seisomaan narut maassa, kuten niin monta kertaa ennenkin, ja menin hakemaan ötökkä myrkkyä. Edellisenä päivänä olin hermostunut Limpulle bootseja pukiessa kun se ei pysynyt paikallaan. Tyhmä minä. Nyt se sitten juuri samalla hetkellä liikahti kun minä käännyin kohti hevosia, muisti että akka alkaa huutaa jos ei seiso paikallaan ja poistui tyynen rauhallisesti paikalta. Homma olisi pysynyt kasassa vielä silloinkin jos Ljufur ei olisi siinä hässäkässä tallannut narunsa päälle, saanut vetopaniikkia ja alkanut sinkoilla. Niinpä ponit yhteistuumin yhä kiihtyvällä vauhdilla kanttasivat pihatieltä pikitielle ja lähtivät juoksemaan kylälle päin, onneksi kuitenkin tien laitaa. Minä perään. Siellä ne kipitti, Limppu ravilla edellä, Ljufur töltillä perässä. Auto tulee ja minä hyppään keskelle tietä huitomaan. Ystävällinen asuntoautoilija nappaa minut kyytiinsä ja ajetaan ponien perässä, kunnes ne kääntyvät sivutielle noin kilometrin kohdalla. Minä ulos autosta ja perään. Alkoi vissiin paksukaisilla kunto loppua kun viimein päättivät jäädä syöpöttelemään. Kun kävelin kohti, Limppu nosti päänsä ruohosta hyvin ilahtuneen näköisenä. ”Hei, kiva kun säkin tulit.” Ponit kiinni ja turvat kohti kotia. Ei ollut kummallakaan enää kiire mihinkään kotimatkalla.








Mieltä lämmittävä tapahtuma sattui siinä kotiin kävellessä. Vastaan tuli rekka, joka pysähtyi ja kuski huusi ikkunasta että ”Hän tähän pysähtyi, ettei kuulu yllättäviä kolinoita juuri kohdalla” Meidän tyypit ei onneksi yleensä moisista välitä, mutta niin hyvältä tuntui moinen huomaavaisuus, mitä harvoin tapaa, että kiittelin hyvinkin vuolaasti kohteliasta kuskia.

Kotona hikiset ponit joutuivat puutarhaletkun uhreiksi, mutta vaikuttivat vaan ja ainoastaa tyytyväisiltä, vaikka vesi onkin huiman kylmää kun tulee suoraan porakaivon uumenista.

Tapaus2
Ponit yöpyvät tarhassa, kuten aina kesäisin kun ei ole liikaa ötököitä. Aamulla menen niitä syöttämään ja ihmettelen jo pihalle mennessäni kun eivät ole portilla passissa. Tallista kupit ja varastosta heinäpaali kainaloon ja kohti tarhaa. Huutelen. Ei kuulu poneja. Huutelen uudestaan. Ei vieläkään mitään. Hitto, nehän ei ole täällä! Paniikki. Tarkempi tarkastelu paljastaa, että tarhan perällä on aidassa kaksi ponin mentävää aukkoa. Mitä sitten olivatkaan pelästyneet niin kovaa oli menty kun edes sähkö ei ollut pysäyttänyt. Äkkiä ympäri, sisälle ja vähän muutakin kampetta niskaan kuin aamutakki. Puhelin matkaan ja menoksi. Tarhan viertä menee polku, joka jatkuu alas metsätielle. Sinne olivat pojat juosseet. Jäljet näkyivät onneksi hyvin. Metsätiellä jäljet katosivat hetkeksi. Näytti että olivat pysähtyneet hampsimaan evästä. Kunnes oltiin taas kiihdytetty täyteen vauhtiin. Metsätieltä oltiin kantattu toisen naapurin tontin nurkalta peltotielle ja vauhdilla oltiin menty edelleen. Siinä vaiheessa hieman helpotti, koska jäljet jatkuivat siististi tietä myöten ja tie päättyy vanhalle heinäpellolle. Ajattelin, että siellä ne varmasti ovat syöpöttelemässä.






Siinä kävellessäni yritin samalla soittaa työmatkakimppakuskille, jonka numeroa minulla ei tietenkään jostain syystä ollut. Toiselle kyytiläiselle, jonka en muistanut olevan menossa juuri sinä päivänä lääkärintarkastukseen. Herätin siis miehensä, hups. Pomolle yritin myös muutamaankin otteeseen, muttei se mitään vastannut. Viimein, juuri kun olin melkein perillä pellolla, pomo soitti ja lupasi ilmoittaa kuskille ja hoitaa jonkun tekemään aamuhommani töissä. Onneksi on hevosihmisiä niin ymmärsi hyvin tilanteen. Huh, yksi huoli vähemmän! Ja siellä ne ponitkin tyytyväisinä laidunsivat pellolla 7-tien varressa. Onneksi tien vieressä on hirviaita!

Rauhallisesti tallasimme koko porukka kotiin, koiratkin siis olivat matkassa mukana. Ponit talliin ja aidan korjaukseen. Heinät tarhaan ja ponit perään. Itselle siistimpää vaatetta päälle ja töihin. Enkä myöhästynyt kuin vajaan tunnin.






Tapaus tietty aiheutti hieman epäluottamusta, josko ne hyvinkin siitä aidasta menisivät toistamiseenkin. Eipä niillä tunnu olevan aikomustakaan, mutta ihan luottavaisin mielin en osaa olla kumminkaan.

Tuohon vajaan kilometrin päähän on tullut pari tammaa laitumelle. Perheen tyttären kisahevonen, kaverina toinen samanmoinen. Ne on olleet siinä ennenkin, eikä pojat niihin ole suuremmin reagoineet. Mitä nyt uteliaana katselevat ohi kulkiessamme. Vaan kun tytöt sitten eräänä iltana ratsastivatkin tuosta meidän ohi, niin johan alkoi semmonen huuto ja hilluminen jotta. Siis kauhea katastrofi. Vieraat hevoset tulevat meidän kotiin ja varmana syövät meidän heinät kanssa. Pieni paniikki hiipi ja kipitin rauhoittelemaan tilannetta. Olin lähes varma, että kohta rytisee ja sitten taas mennään. Mutta ei. Ljufur menetti mielenkiintonsa tammoihin heti kun näki minut ja kipitti luokse vaatimaan nameja ja rapsutuksia. Limppu seurasi tilannetta vielä hetken, hirnahti muutaman kerran ja rauhallisesti jäi katselemaan tyttöjen perään. Turhaan taidan huolehtia. Fiksuja ponejahan nuo on.

Kuvat ovat Minkkisen Helenan ottamia, eivätkä millääntavalla liity tapahtumiin.