Meidän ponipojathan ei koskaan karkaile. Ja kun sitten karkailevat, tekevät sen kaksi kertaa viikon aikana. Onneksi molemmilla kerroilla vältyttiin vaurioilta.
Tapaus1
Oltiin tultu 1,5 tunnin talutuslenkiltä ja jätin ponit pihaan seisomaan narut maassa, kuten niin monta kertaa ennenkin, ja menin hakemaan ötökkä myrkkyä. Edellisenä päivänä olin hermostunut Limpulle bootseja pukiessa kun se ei pysynyt paikallaan. Tyhmä minä. Nyt se sitten juuri samalla hetkellä liikahti kun minä käännyin kohti hevosia, muisti että akka alkaa huutaa jos ei seiso paikallaan ja poistui tyynen rauhallisesti paikalta. Homma olisi pysynyt kasassa vielä silloinkin jos Ljufur ei olisi siinä hässäkässä tallannut narunsa päälle, saanut vetopaniikkia ja alkanut sinkoilla. Niinpä ponit yhteistuumin yhä kiihtyvällä vauhdilla kanttasivat pihatieltä pikitielle ja lähtivät juoksemaan kylälle päin, onneksi kuitenkin tien laitaa. Minä perään. Siellä ne kipitti, Limppu ravilla edellä, Ljufur töltillä perässä. Auto tulee ja minä hyppään keskelle tietä huitomaan. Ystävällinen asuntoautoilija nappaa minut kyytiinsä ja ajetaan ponien perässä, kunnes ne kääntyvät sivutielle noin kilometrin kohdalla. Minä ulos autosta ja perään. Alkoi vissiin paksukaisilla kunto loppua kun viimein päättivät jäädä syöpöttelemään. Kun kävelin kohti, Limppu nosti päänsä ruohosta hyvin ilahtuneen näköisenä. ”Hei, kiva kun säkin tulit.” Ponit kiinni ja turvat kohti kotia. Ei ollut kummallakaan enää kiire mihinkään kotimatkalla.
Mieltä lämmittävä tapahtuma sattui siinä kotiin kävellessä. Vastaan tuli rekka, joka pysähtyi ja kuski huusi ikkunasta että ”Hän tähän pysähtyi, ettei kuulu yllättäviä kolinoita juuri kohdalla” Meidän tyypit ei onneksi yleensä moisista välitä, mutta niin hyvältä tuntui moinen huomaavaisuus, mitä harvoin tapaa, että kiittelin hyvinkin vuolaasti kohteliasta kuskia.
Kotona hikiset ponit joutuivat puutarhaletkun uhreiksi, mutta vaikuttivat vaan ja ainoastaa tyytyväisiltä, vaikka vesi onkin huiman kylmää kun tulee suoraan porakaivon uumenista.
Tapaus2
Ponit yöpyvät tarhassa, kuten aina kesäisin kun ei ole liikaa ötököitä. Aamulla menen niitä syöttämään ja ihmettelen jo pihalle mennessäni kun eivät ole portilla passissa. Tallista kupit ja varastosta heinäpaali kainaloon ja kohti tarhaa. Huutelen. Ei kuulu poneja. Huutelen uudestaan. Ei vieläkään mitään. Hitto, nehän ei ole täällä! Paniikki. Tarkempi tarkastelu paljastaa, että tarhan perällä on aidassa kaksi ponin mentävää aukkoa. Mitä sitten olivatkaan pelästyneet niin kovaa oli menty kun edes sähkö ei ollut pysäyttänyt. Äkkiä ympäri, sisälle ja vähän muutakin kampetta niskaan kuin aamutakki. Puhelin matkaan ja menoksi. Tarhan viertä menee polku, joka jatkuu alas metsätielle. Sinne olivat pojat juosseet. Jäljet näkyivät onneksi hyvin. Metsätiellä jäljet katosivat hetkeksi. Näytti että olivat pysähtyneet hampsimaan evästä. Kunnes oltiin taas kiihdytetty täyteen vauhtiin. Metsätieltä oltiin kantattu toisen naapurin tontin nurkalta peltotielle ja vauhdilla oltiin menty edelleen. Siinä vaiheessa hieman helpotti, koska jäljet jatkuivat siististi tietä myöten ja tie päättyy vanhalle heinäpellolle. Ajattelin, että siellä ne varmasti ovat syöpöttelemässä.
Siinä kävellessäni yritin samalla soittaa työmatkakimppakuskille, jonka numeroa minulla ei tietenkään jostain syystä ollut. Toiselle kyytiläiselle, jonka en muistanut olevan menossa juuri sinä päivänä lääkärintarkastukseen. Herätin siis miehensä, hups. Pomolle yritin myös muutamaankin otteeseen, muttei se mitään vastannut. Viimein, juuri kun olin melkein perillä pellolla, pomo soitti ja lupasi ilmoittaa kuskille ja hoitaa jonkun tekemään aamuhommani töissä. Onneksi on hevosihmisiä niin ymmärsi hyvin tilanteen. Huh, yksi huoli vähemmän! Ja siellä ne ponitkin tyytyväisinä laidunsivat pellolla 7-tien varressa. Onneksi tien vieressä on hirviaita!
Rauhallisesti tallasimme koko porukka kotiin, koiratkin siis olivat matkassa mukana. Ponit talliin ja aidan korjaukseen. Heinät tarhaan ja ponit perään. Itselle siistimpää vaatetta päälle ja töihin. Enkä myöhästynyt kuin vajaan tunnin.
Tapaus tietty aiheutti hieman epäluottamusta, josko ne hyvinkin siitä aidasta menisivät toistamiseenkin. Eipä niillä tunnu olevan aikomustakaan, mutta ihan luottavaisin mielin en osaa olla kumminkaan.
Tuohon vajaan kilometrin päähän on tullut pari tammaa laitumelle. Perheen tyttären kisahevonen, kaverina toinen samanmoinen. Ne on olleet siinä ennenkin, eikä pojat niihin ole suuremmin reagoineet. Mitä nyt uteliaana katselevat ohi kulkiessamme. Vaan kun tytöt sitten eräänä iltana ratsastivatkin tuosta meidän ohi, niin johan alkoi semmonen huuto ja hilluminen jotta. Siis kauhea katastrofi. Vieraat hevoset tulevat meidän kotiin ja varmana syövät meidän heinät kanssa. Pieni paniikki hiipi ja kipitin rauhoittelemaan tilannetta. Olin lähes varma, että kohta rytisee ja sitten taas mennään. Mutta ei. Ljufur menetti mielenkiintonsa tammoihin heti kun näki minut ja kipitti luokse vaatimaan nameja ja rapsutuksia. Limppu seurasi tilannetta vielä hetken, hirnahti muutaman kerran ja rauhallisesti jäi katselemaan tyttöjen perään. Turhaan taidan huolehtia. Fiksuja ponejahan nuo on.
Kuvat ovat Minkkisen Helenan ottamia, eivätkä millääntavalla liity tapahtumiin.
Tapaus1
Oltiin tultu 1,5 tunnin talutuslenkiltä ja jätin ponit pihaan seisomaan narut maassa, kuten niin monta kertaa ennenkin, ja menin hakemaan ötökkä myrkkyä. Edellisenä päivänä olin hermostunut Limpulle bootseja pukiessa kun se ei pysynyt paikallaan. Tyhmä minä. Nyt se sitten juuri samalla hetkellä liikahti kun minä käännyin kohti hevosia, muisti että akka alkaa huutaa jos ei seiso paikallaan ja poistui tyynen rauhallisesti paikalta. Homma olisi pysynyt kasassa vielä silloinkin jos Ljufur ei olisi siinä hässäkässä tallannut narunsa päälle, saanut vetopaniikkia ja alkanut sinkoilla. Niinpä ponit yhteistuumin yhä kiihtyvällä vauhdilla kanttasivat pihatieltä pikitielle ja lähtivät juoksemaan kylälle päin, onneksi kuitenkin tien laitaa. Minä perään. Siellä ne kipitti, Limppu ravilla edellä, Ljufur töltillä perässä. Auto tulee ja minä hyppään keskelle tietä huitomaan. Ystävällinen asuntoautoilija nappaa minut kyytiinsä ja ajetaan ponien perässä, kunnes ne kääntyvät sivutielle noin kilometrin kohdalla. Minä ulos autosta ja perään. Alkoi vissiin paksukaisilla kunto loppua kun viimein päättivät jäädä syöpöttelemään. Kun kävelin kohti, Limppu nosti päänsä ruohosta hyvin ilahtuneen näköisenä. ”Hei, kiva kun säkin tulit.” Ponit kiinni ja turvat kohti kotia. Ei ollut kummallakaan enää kiire mihinkään kotimatkalla.
Mieltä lämmittävä tapahtuma sattui siinä kotiin kävellessä. Vastaan tuli rekka, joka pysähtyi ja kuski huusi ikkunasta että ”Hän tähän pysähtyi, ettei kuulu yllättäviä kolinoita juuri kohdalla” Meidän tyypit ei onneksi yleensä moisista välitä, mutta niin hyvältä tuntui moinen huomaavaisuus, mitä harvoin tapaa, että kiittelin hyvinkin vuolaasti kohteliasta kuskia.
Kotona hikiset ponit joutuivat puutarhaletkun uhreiksi, mutta vaikuttivat vaan ja ainoastaa tyytyväisiltä, vaikka vesi onkin huiman kylmää kun tulee suoraan porakaivon uumenista.
Tapaus2
Ponit yöpyvät tarhassa, kuten aina kesäisin kun ei ole liikaa ötököitä. Aamulla menen niitä syöttämään ja ihmettelen jo pihalle mennessäni kun eivät ole portilla passissa. Tallista kupit ja varastosta heinäpaali kainaloon ja kohti tarhaa. Huutelen. Ei kuulu poneja. Huutelen uudestaan. Ei vieläkään mitään. Hitto, nehän ei ole täällä! Paniikki. Tarkempi tarkastelu paljastaa, että tarhan perällä on aidassa kaksi ponin mentävää aukkoa. Mitä sitten olivatkaan pelästyneet niin kovaa oli menty kun edes sähkö ei ollut pysäyttänyt. Äkkiä ympäri, sisälle ja vähän muutakin kampetta niskaan kuin aamutakki. Puhelin matkaan ja menoksi. Tarhan viertä menee polku, joka jatkuu alas metsätielle. Sinne olivat pojat juosseet. Jäljet näkyivät onneksi hyvin. Metsätiellä jäljet katosivat hetkeksi. Näytti että olivat pysähtyneet hampsimaan evästä. Kunnes oltiin taas kiihdytetty täyteen vauhtiin. Metsätieltä oltiin kantattu toisen naapurin tontin nurkalta peltotielle ja vauhdilla oltiin menty edelleen. Siinä vaiheessa hieman helpotti, koska jäljet jatkuivat siististi tietä myöten ja tie päättyy vanhalle heinäpellolle. Ajattelin, että siellä ne varmasti ovat syöpöttelemässä.
Siinä kävellessäni yritin samalla soittaa työmatkakimppakuskille, jonka numeroa minulla ei tietenkään jostain syystä ollut. Toiselle kyytiläiselle, jonka en muistanut olevan menossa juuri sinä päivänä lääkärintarkastukseen. Herätin siis miehensä, hups. Pomolle yritin myös muutamaankin otteeseen, muttei se mitään vastannut. Viimein, juuri kun olin melkein perillä pellolla, pomo soitti ja lupasi ilmoittaa kuskille ja hoitaa jonkun tekemään aamuhommani töissä. Onneksi on hevosihmisiä niin ymmärsi hyvin tilanteen. Huh, yksi huoli vähemmän! Ja siellä ne ponitkin tyytyväisinä laidunsivat pellolla 7-tien varressa. Onneksi tien vieressä on hirviaita!
Rauhallisesti tallasimme koko porukka kotiin, koiratkin siis olivat matkassa mukana. Ponit talliin ja aidan korjaukseen. Heinät tarhaan ja ponit perään. Itselle siistimpää vaatetta päälle ja töihin. Enkä myöhästynyt kuin vajaan tunnin.
Tapaus tietty aiheutti hieman epäluottamusta, josko ne hyvinkin siitä aidasta menisivät toistamiseenkin. Eipä niillä tunnu olevan aikomustakaan, mutta ihan luottavaisin mielin en osaa olla kumminkaan.
Tuohon vajaan kilometrin päähän on tullut pari tammaa laitumelle. Perheen tyttären kisahevonen, kaverina toinen samanmoinen. Ne on olleet siinä ennenkin, eikä pojat niihin ole suuremmin reagoineet. Mitä nyt uteliaana katselevat ohi kulkiessamme. Vaan kun tytöt sitten eräänä iltana ratsastivatkin tuosta meidän ohi, niin johan alkoi semmonen huuto ja hilluminen jotta. Siis kauhea katastrofi. Vieraat hevoset tulevat meidän kotiin ja varmana syövät meidän heinät kanssa. Pieni paniikki hiipi ja kipitin rauhoittelemaan tilannetta. Olin lähes varma, että kohta rytisee ja sitten taas mennään. Mutta ei. Ljufur menetti mielenkiintonsa tammoihin heti kun näki minut ja kipitti luokse vaatimaan nameja ja rapsutuksia. Limppu seurasi tilannetta vielä hetken, hirnahti muutaman kerran ja rauhallisesti jäi katselemaan tyttöjen perään. Turhaan taidan huolehtia. Fiksuja ponejahan nuo on.
Kuvat ovat Minkkisen Helenan ottamia, eivätkä millääntavalla liity tapahtumiin.
Kommentit