Minä sitten pidän aina vaan enemmän ja enemmän tuosta pienestä ja pulleasta islantilaisherrasta. Mitä kauemmin se meillä asuu, aina vaan tulee uusia mukavia piirteitä esiin ja kun luottamus kasvaa, säpsyilyäkin esiintyy aina vaan harvemmin ja harvemmin. Samoin pelästyessään rauhoittuu nopeammin.

Kaikkea "pientä" onkin tapahtunut... Aamuhätäily kostautui kun yhtenä aamuna Lupsu päätti, että tänään ei kyllä leikitä mitään riimu pois - ei sittenkään pois leikkejä vaan meni jo, ennen kuin ehdin muuta kuin nostaa käsiä ottaakseni riimun pois. No, naru loppui, etupää pysähtyi, takapää jatkoi matkaa, sillä seurauksella, että joutui puun ja Limpun takapuolen väliin puristuksiin. Ja senhän tietää, mitä siitä syntyy. Nimittäin sota. Limppu kyllä kärsivällisesti odotti hetken, josko jätkä ymmärtäisi siirtyä, mutta kun mamma oli sen verran hidas älyämään unenpöpperöissään, että piti vaan narusta kiinni, niin mitenkähän siitä nyt pois olisi päässyt. Monoa tuli, ei onneksi pahasti, koska viimein älysin minäkin tehdä jotain ja irrotin otteeni ja Ljufur pääsi karkuun. Eikä siinä vielä kaikki. Poika tietysti pelästyi ja kun vielä astui narun päälle, joka tietty aiheutti nykäisyn riimussa, paniikki oli valmis. Onneksi reagoi siihen niin, että pysähtyi paikalleen pyörittelemään silmiään ja päästi minut pelastamaan pinteestä. Töistä tullessa vähän huolestutti, jos poika on kuinkakin paineessa tai yhdistänyt tilanteen minuun ja luottamus kadonnut, mutta ihan se oli oma iloinen itsensä. Saikin kieltämättä erityisen paljon rapsutteluja sinä iltana.

No, sitten seuraava päivä. Menin hakemaan poikia illalla kaviohoitoa varten sisälle. Ljufur oli portilla passissa ja Limppu jossain takanurkassa, joten otin sitten Lupsun ensin kun Limppua ei kuulunut, vaikka huutelin. Sepä ei sitten Limpulle sopinutkaan, vaan porhalsi täyttä laukkaa portille, juuri kun olin sitä aukaisemassa. Limppu kyllä pysähtyi kun nostin kättä, mutta Ljufur, edellisen aamun kokemukset muistaen, päätti paeta paikalta ja kuinka ollakkaan juuri väärään suuntaan eli päin porttia, jota olin juuri aukaisemassa. Äkkiä siis ympäri ja karkuun kimppuun hyökkäileviä naruja. Tällä kertaa ymmärsin laskea heti irti. Ei se kauas juossut, antoi hyvin kiinni ja käveli kauniisti talliin, eikä hoitotoimissakaan tuntunut olevan stressaantunut. Eikä ole muistellut tilannetta myöhemminkään. Ihan yhtälailla pystyvät kävelemään kylki kyljessä aamulla tarhaan ja nuokkumaan rinnakkain tai syömään samaa kuusenrankaa. Minuun ei myöskään suhtaudu sen kummemmin kuin ennenkään. Limppu sitä vastoin murjotti kaksi päivää kun hänet oli syrjäytetty!!

Positiivisiakin asioita on sentään tapahtunut. Oltiin Apassionatassa ja koska hepoja silloin tällöin hoitava ystäväni oli myös matkassa, kävi hänen miehensä antamassa päiväheinät. Ljufur ei ole montaa kertaa miestä nähnyt, joten vähän jännitin, josko se pelkää kovastikin. Edellisen kerran kun ihan vieras ihminen kävi syöttämässä, Ljufur ei mennyt lähellekään ja hankasi itseään taas seuraavat kaksi viikkoa kun pukkasi stressi. Mutta mitä vielä! Poikahan oli iskenyt heiniin kiinni saman tien ja sitten seuraillut kiinnostuneena ja armollisesti oli myös alistunut rapsuteltavaksi. Ai että olin ylpeä! Kai se alkaa pikkuhiljaa olla varma, ettei tilanne muutu tästä miksikään, vaikka joku vieras joskus käykin hoitamassa. Mamma on kuitenkin joka päivä viimeistään illalla kotona.