Tämäpä mukavaa, kaikki tekstit ovat hävinneet jonnekin... Kaksi vuotta on kadonnut kuin tuhka tuuleen. Eipä kai auta muu kuin jatkaa siitäkin huolimatta.

Lokakuu on ollut kummallinen koiranhoitokuukausi. Alkukuussa hoidossa oli Marun ainokaisten pentujen isä Kevin ja nyt meillä "leireilee" Diivan poika Aapo ja  "veljensä" Kamu the bordercollie. Harmittaa vaan kun vettä tulee kokoajan taivaan täydeltä, eikä kunnon lenkille pääse, ei hevosten eikä koirien kanssa. Pitäsköhän viimeinkin hankkia ne kunnon sadevaatteet.....

Ljúfur on kotiutunut hyvin. Kohta kolme viikkoa yhteiseloa takana ja pojalta alkaa löytyä oma tahto! Kilttihän se on, mutta selvästi kokeilee mitä täällä saa ja ei saa tehdä. Hoidettaessa kääntyminen ja riimun laitto oli eilen NE jutut, mistä piti yrittää omia versioita. Mitähän tänään? Toistaiseksi ei vielä mitään, mutta päivää on yhä jäljellä.

Marraskuukin alkaa koirahotellina... Kevin on taas kyläilemässä muutaman päivän kun isäntäväki on Tartossa näyttelyssä. Mutta mikäpä siinä. Kepsu on hauska ja helppo koira ja sitäpaitsi leikkii Diivan kanssa mielellään. Diivaraukalla kun ei oikein leikkiseuraa ole. Maru ei enää juuri innostu ja Aapo on Diivan mielestä liian raju. Kamu taas on vähän samanlainen oman tiensä kulkija kuin Marukin on aina ollut. Hieman tekisikin mieli uutta pentua....

Limppu on taas ollut mahdoton. Johtuuko pimeistä illoista vai mistä, mutta minulla on taas rodeoponi. Maastakäsin kylläkin onneksi kiltti kuin pieni enkeli, mutta selästä koettelee ja kunnolla. Vaan eiköhän se taas pikkuhiljaa muutu omaksi ihanaksi itsekseen kun vaan jaksetaan taistella. Ainahan sillä on noita kausia ollut, mutta suurimmaksi osaksi kuitenkin se on ihan kiltti poika.

Ljúfurilla menee muuten hyvin, mutta... kun se riimu. Jos sitä vaan ei päähän tarvisi laittaa, kaikki olisi täydellistä. Kaikki hoitotoimet sujuu hyvin ja poika on tyytyväisen oloinen, tekee sille mitä tahansa. Tarhassa kulkee vapaana perässä ja kerjää rapsutuksia, mutta kun näkee riimun, muuttuu hetkessä hyppiväksi ja hysteeriseksi. Se ei selvästi tee sitä pahuuttaan, koska tulee silti ihan liki ja kaipaa hellyyttä. Työntää myös turpansa riimuun ihan itse, mutta kun yrittää saada sitä kokonaan päähän, sitten tulee paniikki. Vaan eiköhän me hissukseen päästä tuostakin ongelmasta, toivottavasti. Kunhan vaan ymmärtäisin miksi se niin tekee ja mitä se sillä yrittää kertoa.